hilinä

Hilinän blogipostaus

Heippa teille lukijoille!

 

Täällä kirjoittelen minä, Hilinä! Huomaan, että paljon on muuttunut viime kerrasta, kun naputtelin teille tekstiä helmikuussa Knuutin apulaisena. Kauan odotettu Otava on valitettavasti jouduttu siirtämään kesään 2021. Koko mökkimme meni aivan hiljaiseksi, kun meille tuli puhelu tästä kurjasta uutisesta. Ahti kuitenkin hoksasi nopeasti, että leireilyä tärkeämpää on omalta osaltamme varmistaa, että sekä me että partiolaiset perheineen pysymme terveinä.

Minun tyylini ei kuitenkaan ole velloa harmistuttavissa ajatuksissa, joten ryhdyin heti suunnittelemaan tätä seuraavaa viihdyttävää ja mielenkiintoista tekstiäni. Se on nimittäin… reportaasi! Meidän maisaarelaisten elämästä! Miten arki sujuu meillä? Miten olemme jakselleet? Olemmeko löytäneet jotakin uutta ja ehkä yllättävääkin tekemistä?

Ensimmäisenä nousen ylös laiturilta ja lähden hipsimään kohti männikköä – ja hyvä niin, auringonpaiste heijastuu muistivihostani niin kirkkaana, että olen sokaistua. Puitten varjosta paljastuu pian ensimmäinen journalismini kohde: riippumatossa lojuva Stella! Hänen rakas tieteilijän työtakkinsa roikkuu rennosti oranssinkirjavan riippumaton jalkopäässä. Moikatessani Stellaa hän nostaa kätensä tervehdyksenä riippumaton pohjalta. Kädessään hänellä on kirja. Michael Enden kirjoittama Momo, hän kertoo. Hän on lukenut sen jo lapsena tutustuessaan menneiden vuosikymmenten klassikkoteoksiin. Kirja nappasi jälleen Stellan mielenkiinnon, kun hän törmäsi siihen Liljan lähes loputtoman kirjahyllyn kätköissä. ”Vaikuttava romaani, saa entisestään arvostamaan tätä kiireettömyyttä ja hetkessä elämistä.” Hän malttaa vielä mainita teoksen kertovan tytöstä, kilpikonnasta ja aikavarkaista. Seuraavaksi Stella uppoaa uudestaan romaanin maailmaan.

Jatkan matkaani mökille päin. Seuraavat haastateltavani ilmiantavat itsensä jäätävällä kolinalla ja kalinalla, joka kantautuu herkkiin ketunkorviini jo kauan ennen kaksikon havaitsemista silmin. Ei kulu aikaakaan, kun metsäpolkua pitkin luokseni porskuttaa kottikärryssä silmiään siristelevä Knuutti, jota Ahti työntää puuskuttaen eteenpäin. Ahti havaitsee tavatessamme tilaisuuden pitää taukoa kottikärryn työntämisestä ja rojahtaa polunreunaan istumaan. Knuutti toteaa tajunneensa vasta jokin aika sitten, miten suuri osa maanpäällisestä elämästä on hänelle tuntematonta. Tuovi oli ensimmäinen asian puheeksi ottanut ja tarjoutui tietysti samassa hengenvedossa pilotoimaan uuden Tervetuloa

metsään -koulutuksensa Knuuttia varten. ”Pääni meni pyörälle ensimmäisen viiden minuutin aikana”, hän huokaisee. ”Sovimme, että jatkamme koulutusta kunhan olen ensin saanut selville, miltä täällä edes näyttää…” Hän katselee vaikeanoloisesti ympärilleen ja kääntää katseensa pikaisesti pois vankkojen mäntyjen latvustosta. ”Mutta täällä on niin tuhannen kirkasta!” Ennen kuin sanon kaksikolle heipat, kirjoitan muistiinpanojeni lomaan Knuutin tarvitsevan hyvät aurinkolasit. Vilautan ohi kulkiessani Ahdille muistivihkoani. Hän katsoo minua silmiin ja nyökyttää päätään totisen näköisenä.

Saapuessani talon pihamaalle kuulen nurkan takaa rytmikästä musiikkia. Hiivin oitis katsomaan, kuka musiikkia kuuntelee ja miksi. Lilja-mummo on levittänyt nurmelle viltin ja jumppaa musiikin tahtiin! Hän huomaa minut ja viittoo minua liittymään mukaan reippailutuokioon. Heippa, pitää mennä!

 

Toivottavasti näemme ensi kesänä!

Hilinä