hilinä/tuovi

Maisaaren joulublogi - Tuovi & Hilinä

Heipä hei! 

Tällä kertaa kirjoitusvuorossa olen minä, Tuovi! Hilinä-kettu istuu vieressä kommentoimassa ja latailee samalla kuvia kamerastaan tietokoneelle: olimme nimittäin äsken pienellä kuvausreissulla metsässä.  

Hilinällä on aina monta projektia meneillään. Talven aikana hän aikoo tehdä animaation Stellan elokuvailtaa varten ja jatkaa Ahdin veneilyoppaan kirjoittamista. Valokuvia olimme ottamassa kylän joulumyyjäisten julistetta varten. Ei siihen hommaan varsinaisesti kahta tarvittu, mutta yhdessä on hauskempaa! Metsän jakaminen toisen kanssa on minusta tosi mukavaa. 

Minulla ja Hilinällä on kuitenkin ihan erilaiset tavat nauttia metsästä. Hilinä haluaa aina juosta puun luota toiselle ja kiiruhtaa polun mutkan taa katsomaan, mitä sieltä löytyy. Minä taas mieluusti pysähtelen, jään ihmettelemään kun siltä tuntuu. Tavallisesti Hilinä malttaa odottaa minua ja löydämme yhteisen kävelyrytmin, mutta tällä kertaa hänellä oli kuitenkin kova kiire, ehkä pieni stressikin. Kun on monta rautaa tulessa, varsinkin joulunaikaan, ei aina muista pysähtyä ajoissa.  

Jäin tuijottelemaan lempipuutani ja sen ihanaa, kulunutta kaarnaa, jota tuulet, sateet ja jäät ovat muovanneet. En tiedä kuinka kauan siinä seisoin, mutta ilmeisesti liian kauan. Hilinä, joka oli juossut edeltä, kipitti takaisin minua kohti kamera käsissään ja huusi ”Tule jo! Tule nyt jo!”. Hän ei huomannut polulta kohoavaa puunjuurta, joka minun mielestäni muistuttaa käärmettä ja on itse asiassa aika kaunis, kun sitä oikein katsoo. Ei, hän ei huomannut sitä, vaan kiireessään kompastui siihen ja lensi kameroineen päivineen suoraan minua päin! Sitten kaaduin minäkin. 

Kun taas tajusin kuusta ja maasta jotain, olimme molemmat selällämme varpujen joukossa. Hengittelimme vain, kyselimme toisiltamme että oliko sattunut pahasti. Ei onneksi ollut, ja Hilinän kamerakin oli kuin ihmeen kaupalla säilynyt ehjänä. Olin ihan varma, että Hilinä ponkaisisi heti ylös ja jatkaisi matkaansa, mutta hän käänsikin kuononsa ylös, kohti puunlatvoja. Katselimme niitä yhdessä, ihan hiljaa. Ne kaartuivat yläpuolellamme juhlavasti, ja oksien välistä näkyi harmaa taivas. Yksi lumihiutale putosi suoraan kameran linssiin, ja kamera sanoi ”räps”.

”Tästä tuli hyvä julistekuva”, tokaisi Hilinä ja hymyili. Loikoilimme vielä hetken, mutta sitten tuli vilu ja jatkoimme matkaa. 

Nyt kun tätä tässä kirjoittelimme, kertoi kettuystäväni, että hän on ehkä ahminut liikaa töitä eikä pysty tekemään kaikkea samaan aikaan. Metsäretki ja pieni pysähtyminen teki hyvää, vaikkei kaatuminen yleensä mukavaa olekaan. Sovimme, että minä ja muut kyläläiset autamme häntä animaation ja veneilyoppaan kanssa, ja että jouluna emme tee mitään töitä. Pienen loman jälkeen jaksaa taas seikkailla ja juosta viipottaa.